Viime kerrasta on aikaa. Ajatuksia on ollut mennen tullen miljooniaziljoonia mut mulla on ollut lukko portissa, joka on pitänyt ne tanakasti piilossa siitä huolimatta, että ne kolistelee ja ryskyttää portteja. Kun toiset väsyvät ja luovuttavat, seuraavat astuvat tilalle. Väsymätöntä taistelua. Ja silti sitä kaikkea kahlitsee pelko epäonnistumisesta ihan kaikessa. Valtavan suuri, muheva, turpea ahdistus.

Olis ehkä aavistuksen helpompaa, jos voisi kertoa ihmisille avoimesti epilepsiasta. Mut mun täytyy koko ajan miettiä kenelle voin kertoa, mun työn takia. Mä oon varpaillani. Se on mielessä joka päivä. Öisin on ollut kohtauksia, nyt oli viikon sisään kaksi. Stressi on kova pääasiassa töiden ja rahan takia, koska on ollut todella tiukkaa, mä olen joutunut jättämään töiden maksuja maksamatta ja ne pitää jännistytilassa ja aivot kierroksilla. Sen lisäksi mun ahdistus ja masennus on lohkaisseet itselleen ison kimpaleen mun voimista ja jaksamisesta. Mä pelkään ihmisiä vielä enemmän kuin ennen ja paljon pelkäänkin. Kotona on ok vaikka sielläkin ahdistaa, nään asioita joissa oon huono, en saa siivottua asuntoa niin siistiksi kun "pitäisi", en saa tiskattua, tavarat jää levälleen, kirjekuoret jää avaamatta kun pelottaa mitä sieltä tulee. Kun joku kommentoi mun julkaisua Facessa, ne uskalla katsoa niitä koska pelkään, että siellä kommentoidaan jotain mun julkaisua vastaan, että oon laittanu hölmön linkin tai joku sanoo että oon väärässä.

Kohtauksia on tullut syyskuun jälkeen vaan öisin mutta pelottaa, että mitä jos tuleekin taas päivällä, missä vaan. Menetän tajuni ja oon muiden armoilla.

En ymmärrä tätä sairauttaa. En ymmärrä miksi se on tullut mulle, miksi se on tullut nyt, mistä se johtuu ja miten sen kanssa oikeesti eletään tervejärkisesti. Epilepsialiiton lehdet luen kannesta kanteen ja käyn nettisivulla ja Facen ryhmässä, joskus siellä jotain oon kysynytkin. Mut siellä on keskustelua enimmäkseen lasten epilepsiasta. On tietysti hyvä, että vanhemmat saavat siellä apua mutta mua se ei auta. Kaipaisin aikuisia kohtalotovereita. Kun oon kysynyt mitä kaikkea kannattaa ottaa huomioon, mitä tilanteita varoa arjessa ym. niin vastaukseksi sain, että elä normaalia elämää, ei kannata pelätä. Mut mua pelottaa. Tää on mulle uutta eikä mun kohtaukset ole vielä kontrollissa, lääkkeitä joudutaan vielä säätelemään. Mistä hitosta mä tiedän milloin mä saan kohtauksen ja missä. Mun on varottava mut en saa vastauksia kokeneemmilta, että mitä on fiksua ottaa huomioon. Kaipaisin konkreettisia neuvoja. Ymmärrystä siihen, että mua pelottaa.

Mä tunnen itseni niin pieneksi ja vähäpätöiseksi ja huonoksi. Saan huomiota väärällä tavalla. Ulkoisesti poikkean massasta ja kotona tykkään olla mä ainakin välillä, mä olen sitä mieltä, että näytän itseltäni mut en haluaisi niin paljon huomiota ja tuijotuksia. Tuntuu, että mua arvostellaan eikä uskota, että voin osata olla äiti. Töissä mä sulaudun joukkoon mutta mä pelkään asiakkaita. Mä pelkään ihmisiä. Pelkään iltaisin, kun luen ennen nukahtamista, tulee oloja että nyt joku on täällä ja sisuksissa puristaa mut silti uskaltaudun katsomaan, onko joku siellä. Luotan aikalailla mun kissaan ja koiraan että ne huomais mutta entä jos se joku tekee niille jotain ettei ne pysty mua varottamaan. Tiedän, tää kuulostaa pimeeltä, siltä että oon ihan sekaisin, mut tällä hetkellä mä pelkään paljon ihmisiä ja paljon muutakin. Aamusin maailma puskee painona päälle. En haluaisi herätä näihin aamuihin. Haluaisin nukkua sinne asti, että mun on parempi olla. Mä tunnen kuuluvani jonnekin muualle, mä en kuulu tähän todellisuuteen. Täällä on nyt liian paha olla.

Jossain vaiheessa tästä selviää, nyt pitää löytää keinot joilla mä pärjään. Ja toivoa, että saadaan epilepsia tasapainoon, oppisin olemaan pelkäämättä sen kanssa.

Ai niin, hyvä juttu on, että mä oon aloittanut pitkästä aikaa joogan ja meditoinnin. Uskon, että ne on nyt mulle tosi tärkeitä keinoja saada sisuksia ja päätä rauhoittumaan.