lauantai, 13. helmikuu 2016

Elämää etsimässä

Viime kerrasta on aikaa. Ajatuksia on ollut mennen tullen miljooniaziljoonia mut mulla on ollut lukko portissa, joka on pitänyt ne tanakasti piilossa siitä huolimatta, että ne kolistelee ja ryskyttää portteja. Kun toiset väsyvät ja luovuttavat, seuraavat astuvat tilalle. Väsymätöntä taistelua. Ja silti sitä kaikkea kahlitsee pelko epäonnistumisesta ihan kaikessa. Valtavan suuri, muheva, turpea ahdistus.

Olis ehkä aavistuksen helpompaa, jos voisi kertoa ihmisille avoimesti epilepsiasta. Mut mun täytyy koko ajan miettiä kenelle voin kertoa, mun työn takia. Mä oon varpaillani. Se on mielessä joka päivä. Öisin on ollut kohtauksia, nyt oli viikon sisään kaksi. Stressi on kova pääasiassa töiden ja rahan takia, koska on ollut todella tiukkaa, mä olen joutunut jättämään töiden maksuja maksamatta ja ne pitää jännistytilassa ja aivot kierroksilla. Sen lisäksi mun ahdistus ja masennus on lohkaisseet itselleen ison kimpaleen mun voimista ja jaksamisesta. Mä pelkään ihmisiä vielä enemmän kuin ennen ja paljon pelkäänkin. Kotona on ok vaikka sielläkin ahdistaa, nään asioita joissa oon huono, en saa siivottua asuntoa niin siistiksi kun "pitäisi", en saa tiskattua, tavarat jää levälleen, kirjekuoret jää avaamatta kun pelottaa mitä sieltä tulee. Kun joku kommentoi mun julkaisua Facessa, ne uskalla katsoa niitä koska pelkään, että siellä kommentoidaan jotain mun julkaisua vastaan, että oon laittanu hölmön linkin tai joku sanoo että oon väärässä.

Kohtauksia on tullut syyskuun jälkeen vaan öisin mutta pelottaa, että mitä jos tuleekin taas päivällä, missä vaan. Menetän tajuni ja oon muiden armoilla.

En ymmärrä tätä sairauttaa. En ymmärrä miksi se on tullut mulle, miksi se on tullut nyt, mistä se johtuu ja miten sen kanssa oikeesti eletään tervejärkisesti. Epilepsialiiton lehdet luen kannesta kanteen ja käyn nettisivulla ja Facen ryhmässä, joskus siellä jotain oon kysynytkin. Mut siellä on keskustelua enimmäkseen lasten epilepsiasta. On tietysti hyvä, että vanhemmat saavat siellä apua mutta mua se ei auta. Kaipaisin aikuisia kohtalotovereita. Kun oon kysynyt mitä kaikkea kannattaa ottaa huomioon, mitä tilanteita varoa arjessa ym. niin vastaukseksi sain, että elä normaalia elämää, ei kannata pelätä. Mut mua pelottaa. Tää on mulle uutta eikä mun kohtaukset ole vielä kontrollissa, lääkkeitä joudutaan vielä säätelemään. Mistä hitosta mä tiedän milloin mä saan kohtauksen ja missä. Mun on varottava mut en saa vastauksia kokeneemmilta, että mitä on fiksua ottaa huomioon. Kaipaisin konkreettisia neuvoja. Ymmärrystä siihen, että mua pelottaa.

Mä tunnen itseni niin pieneksi ja vähäpätöiseksi ja huonoksi. Saan huomiota väärällä tavalla. Ulkoisesti poikkean massasta ja kotona tykkään olla mä ainakin välillä, mä olen sitä mieltä, että näytän itseltäni mut en haluaisi niin paljon huomiota ja tuijotuksia. Tuntuu, että mua arvostellaan eikä uskota, että voin osata olla äiti. Töissä mä sulaudun joukkoon mutta mä pelkään asiakkaita. Mä pelkään ihmisiä. Pelkään iltaisin, kun luen ennen nukahtamista, tulee oloja että nyt joku on täällä ja sisuksissa puristaa mut silti uskaltaudun katsomaan, onko joku siellä. Luotan aikalailla mun kissaan ja koiraan että ne huomais mutta entä jos se joku tekee niille jotain ettei ne pysty mua varottamaan. Tiedän, tää kuulostaa pimeeltä, siltä että oon ihan sekaisin, mut tällä hetkellä mä pelkään paljon ihmisiä ja paljon muutakin. Aamusin maailma puskee painona päälle. En haluaisi herätä näihin aamuihin. Haluaisin nukkua sinne asti, että mun on parempi olla. Mä tunnen kuuluvani jonnekin muualle, mä en kuulu tähän todellisuuteen. Täällä on nyt liian paha olla.

Jossain vaiheessa tästä selviää, nyt pitää löytää keinot joilla mä pärjään. Ja toivoa, että saadaan epilepsia tasapainoon, oppisin olemaan pelkäämättä sen kanssa.

Ai niin, hyvä juttu on, että mä oon aloittanut pitkästä aikaa joogan ja meditoinnin. Uskon, että ne on nyt mulle tosi tärkeitä keinoja saada sisuksia ja päätä rauhoittumaan.

tiistai, 10. marraskuu 2015

Epilepsiaotus

Okei jou, minä täällä. Otus, jolla on 14 päivän ikäinen epilepsia. Se on yleistynyttä sorttia, että kohtauksessa se on hellurei vaan ja taju pois. Sit herätään ambulanssista tai katsomaan pelästyneen tyttären poskille pudonneita kyyneleitä kun se on nähnyt kun äiti putoaa lattialle ja kouristelee. Hitto, pelottavaa se on. Mulle ja varmasti myös muille. Damned. En hitsi vieköön olis osannu kuvitella, että näin käy.

Mä oon siis naispuoleinen Otus, 36 v. Mulla on 6-vuotias tyttötenava, maailman upein. Se asuu puolet viikosta mun luona ja toisen puolen isällään. Mä asun pääkaupunkiseudulla ja mulla on oma putiikki, jossa päivittäin työskentelen. Rakastan mun duunia, en oo koskaan nauttinu mistään työstä niin paljon kun tästä. Tälle alalle päädyin puolitoista vuotta sitten kun huomasin ettei mun henkiset voimavarat riitä nuorisotyöhön, johon oon alunperin kouluttautunut. Opiskelin viime vuoden lopun oppityttönä yhdellä alan mestarilla ja maaliskuun lopussa ostin putiikin omaksi. Kova stressi mut duuni on mahtavaa. En kerro alaa tän tarkemmin, pahoittelen. Syy siihen on se, että haluan pitää tän epilepsian erillään mun duunista koska omaa putiikkia pyöritän.

Mulla on tosiaan värikäs setti myös anti-mielenterveyslisukkeita. Epävakaa persoonallisuushäiriö on mulla todettu jo 11 vuotta sitten mutta mä sain tietää vasta 5 vuotta sitten. Se selvensi itestäni paljon asioita. Sen lisäksi mulla on muutama "pienempi" pers. häiriö. Ahdistuneisuushäiriö ja krooninen keskivaikea masennus sekottaa pakkaa hyppimällä mun arjessa mukana. Enimmäkseen nää mielijutut vaikuttaa niin, että julkisilla paikoilla ja ihmisten joukossa ahdistaa, paitsi muutaman läheisen ihmisen. Mielen väri on aikamoisen sininen ja itsetunto alavireessä, etenkin juuri viime aikoina vaikka lähivuosina se on saattanut vähän noustakin.

Mut mä tiedän itessäni myös hyviä juttuja. Mulla on runsas mielikuvitus ja tykkään luoda uusia juttuja, etenkin käsitöiden ja kirjoittamisen parissa, ne mä myös hallitsen ja saan onnistumisia. Mä innostun koko persoonalla ja nauran ja iloitsen. Tykkään saada muut nauramaan. Mulla on pisamia, tatuointeja ja lävistyksiä ja vihree-harmaat silmät. Mulla on 12-vuotias pieni rakas koira ja kissaprinssi (mun ensimmäinen oma! <3 ). Mä rakastan eläimiä ja luontoa. Oon heikompien puolella. Uskon vaikka mihin. Rakastan fantasiaa ja scifiä, Star Wars on mun Suuri Rakkaus <3 Kirjoja oon aina lukenu ja paljon, ja leffoja katon tosi mielelläni. Lempparisarjoja on mm. Rillit huurussa, Star Trekit, Stargatet, Frasier.

Mä halusin aloittaa tän blogin, koska mun ajatukset on aika sekaisin mun epilepsian takia ja tekee hyvää saada niitä ulos. Toivon, että tästä vois olla apua jollekulle muullekin. Mä sain ensimmäisen kohtauksen 11.5. kotona ja toisen 30.9. kadulla keskellä kaupunkia kun kävelin illalla töistä kotiinpäin. Kerron niistä vaikka ens kerralla lisää. To 29.10. mä sain neurologilta eilepsia-diagnoosin, jonka lääkäri teki perustuen mun kohtauksiin ja aivosähkökäyrässä näkyneisiin selkeisiin epilepsiaan viittaviin merkkeihin. Sen jälkeen alkoi uudenlainen elämä epilepsian kanssa. Lääkitys aloitettiin samana päivänä Näin lääkärin maanantaina ja hän sanoi, että on luonnollista olla sekaisin tässä vaiheessa, pari ekaa viikkoa diagnoosin jälkeen menee luultavasti jonkinlaisessa shokki-tilassa ja asian kunnolla sisäistämiseen voi mennä vuosi. Se vähän helpotti.

Oon etsinyt kaikenlaista tietoa epilepsiasta ja lukenu paljon. Liityin Epilepsialiittoon ja tilasin rannekorun. Se helpottaa vähän epävarmuutta ja pelkoa mut samalla se muistuttaa joka kerta siitä, että tittidii, et ollu tarpeeks ongelmainen mielenterveytes kanssa, nyt sulla on oikeesti päässä vikaa! Tunnen olevani ongelmainen, sekasotkunen, huono, vähemmän hyvä ihminen, taakka, hankala ja todella surullinen. Sanotaan, ettei kenellekään anneta enempää kuin jaksaa elämässä kantaa. Ilmeisesti mun masennus ja epävakaus kavereineen oli liian kevyttä kamaa. Piti pistää painoa lisää.

Tää on nyt parempi alku kun mihin luulin pystyväni. Tarkoitus on kirjoittaa usein, jotta mieli kevenisi ja ajatukset selkenisi. Toivottavasti tästä tulee mielenkiintoinen matka myös teille, jotka haluatte lähteä mukaan tätä seuraamaan. Tervetuloa <3'

- Rubus